This text is a re-post of Camila Rosa's message first published on Facebook on December 4, 2018 in response to Free Translation exhibition held at MAA-tila in November 2018. The original version and selected responses from Camila's post, written in Portuguese, are below.

Last week I went to an art exhibition in Helsinki, made of works of prisoners from several places @FreeTranslation. Overall, the works dealt with the themes of loneliness, fear, longing, depression, time and death. Obvious consequences of confinement time.

It got me thinking about how such an exhibition would be important in Brazil, how I would love to take my students there and have following discussions about crime and punishment. Crime in general, even those kinds of crimes that benefit the students, or those socially accepted crimes, that the white majority of the middle class people easily tolerate.

But then, I realized that to discuss these issues it's needed to overcome the colonial reasoning / sadistic instinct that wishes the suffering of prisoners. As if all prisoners were murderers and rapists. As if these crimes made the majority of the prison population. As if the crimes of trafficking, selling drugs should only be punished if they involve black and poor people. 
"Whitened" crimes (violence against women, tax evasion, money laundering - especially in my former home town, Gramado, for example), seem to be more gentle causing greater empathy. I imagine that in a fictional prison setting for crimes like these, associated with white middle / upper classes, overcrowding, police violence, or rape would render greater opposition from society.

All that because people do not understand that to be arrested is to be excluded, to be alone, not to have freedom. And that by itself is punishment, and more, an opportunity to reflect and regret.

When are we going to end this sadistic spirit that is only happy in the humiliation and in seeing the blood of those who are already fucked?

Thank you, Arlene and Anastasia for the initiative and for facilitating this!
​
Response to Camila's post:
Letícia - super important the questions you bring. Why not to plan something with the prison population? Especially in prisons for women. Here (in Germany) there's a theater project that works in juvenile prisons that is incredible. I would love to do such a project in the future.

Letícia - The situation of women in detention is fucked. Already begins that most often female prisons receive the same budget as male prisons, and women have other needs that men do not have (menstruation, every person with an uterus needs care in those days, needing to be careful with their pussies to not get sick every two weeks, baby care that can be born while a woman is locked up ...). This is not entirely disregarded in prisons for women in Brazil in general. By saying this I do not mean that male prisons are wonderful, but rather they reproduce the patriarchal structure that is extremely cruel to the woman. That's why I think this work in general is important, especially when it's made with women. 

---

Camila Rosa is a Helsinki-based researcher, educator and performing artist. She is continuously investigating the approximation between art and critical pedagogies, focusing on the intersection of art and public spheres and institutional contexts. As an investigator, she is mostly dedicated to exploring postcolonial epistemology in the framework of performance art. She has been associating multiple art forms in artistic and pedagogical processes in different Brazilian and Finnish contexts. https://camilrosa.wixsite.com/camilarosa

Na semana passada eu fui numa exposição em Helsinki, de arte feita por presidiárixs de vários lugares. @FreeTranslation 
Num geral as obras tratavam de solidão, medo, saudade, depressão, tempo e morte. Consequências óbvias do tempo de confinamento.

Fiquei pensando em como uma exposição assim seria importante no Brasil, em como eu adoria levar alunxs e discutir sobre crime e punição. Crime no geral, até aquele que traz benefícios pra alunxs, ou aqueles crimes socialmente aceitos pela maioria branca das classe médias.

Mas logo me veio na cabeça que pra discutir isso tem que superar aquele raciocínio /instinto colonial de sadismo, e de anseio pelo sofrimento ds detentxs. Como se todos presidiários fossem assassinxs e estupradores. Como se esses crimes fizessem a maioria da população prisional. Como se os crimes de tráfico, venda de drogas só devessem ser punidos se envolver negrs e pobrs. Os crimes "branquizados" (violência contra mulheres, sonegação, lavagem de dinheiro - em especial em Gramado por exemplo-), parecem mais delicados e devem causar maior empatia. Imagino que num cenário fictício de uma prisão pra crimes como esses - associados a classes médias/altas brancas - super lotação, violência policial, estupros sofressem maior oposição da sociedade.

Porque as pessoas não entendem que estar preso é estar excluídx, ser sozinhx, não ter liberdade. E isso sem si é castigo, e mais, oportunidade pra refletir e arrepender.
​
Quando vamos matar esse espírito sádico que só é feliz na humilhação e no correr de sangue de quem já tá merda?

Resposta ao post da Camila:
Letícia - super importante teu questionamento. Pq não planejar algo com a população prisional mesmo? Especialmente nos presídios para mulheres. Aqui tem um projeto de teatro que trabalha em presídios juvenis que é incrível. Eu adoraria fazer um projeto assim no futuro.

Letícia - ​A situação de mulheres em situação de reclusão é muito foda. Já começa que na maioria das vezes presídios femininos recebem o mesmo orçamento que presídios masculinos, sendo que mulheres tem outras necessidades que homens não tem (menstruação e que toda pessoa com útero precisa naqueles dias, cuidado com a ppk pra não ficar doente a cada duas semanas, cuidado com bebe que podem nascer enquanto uma mulher está trancafiada...). Isso não é totalmente desconsiderado em presídios para mulheres no Brasil em geral. Com isso não quero dizer que presídios masculinos são uma maravilha, mas sim que a estrutura patriarcal é extremamente cruel com a mulher. Por isso acho importante esse trabalho em geral, ainda mais com mulheres

---

Camila Rosa é pesquisadora, educadora e performer vivendo em Helsinque. Ela continuamente investiga a aproximação entre arte e pedagogias críticas, enfoque na intersecção entre arte e o esferas públicas e seus contextos institucionais. Como pesquisadora, ela explora principalmente epistemologias pós-coloniais nas artes performáticas. Ela tem combinado várias linguagens de arte em processos artísticos e pedagógicos, em diferentes contextos no Brasil e na Finlândia. https://camilrosa.wixsite.com/camilarosa

Intersemiotic Journeys: book launch and poetry performance on June 26th from 18:30-20:00
King's College London, River Room, 2nd floor, King's Building, Strand Campus

The event is free, but please register here: 
https://www.eventbrite.co.uk/e/intersemiotic-journeys-book-launch-and-poetry-performance-tickets-62637794329 

Madeleine Campbell and Ricarda Vidal will present their book Translating across Sensory and Linguistic Borders: Intersemiotic Journeys between Media, which explores translation as a creative, self-reflective and transformative method. Drawing on first-person narratives from artists and performers, Madeleine and Ricarda will examine how an artefact can be translated from one medium to another, for example from poetry to collage, from music to mediated performance or from video art to experimental narrative. The book seeks to understand the creative processes involved in the individual act of translation, and more generally in the perception and expression of art works. This will be followed by a performance by poet and translator Jen Calleja, who will present her feminist intersemiotic translation of Christian Marclay’s The Clock into poetry, which she composed as part of her contribution to Intersemiotic Journeys. 

Wine and soft drinks will be available during this event.

The introduction and conclusion to Intersemiotic Journeys can be downloaded for free by clicking the link below and selecting 'Front Matter'  and 'End Matter' from the table of contents
https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-319-97244-2

The launch is supported and hosted by the Department of Culture, Media & Creative Industries, King’s College London.

“Porttiteatteri on helsinkiläinen, ammattilaisvetoinen, vankilasta vapautuvien teatteri, joka tuottaa taiteellisesti korkeatasoista teatteria. Teatteri tuottaa 1-2 ensi-iltaa vuodessa ja vuotuiset esittävän vankilataiteen Porttiteatterifestivaalit, sekä järjestää työpajoja vankiloissa.“

Porttiteatteri esittää Sovinto 1919/2019 esityksen Hiljaisella viikolla 15. – 17.4.2019 Suomenlinnan kirkossa. Yhteisöteatterin toimintatapaan nojaava esitys on Suomenlinnassa nyt olevien, sieltä vapautuneiden sekä muiden rikoksiaan sovittavien ja jo sovittaneiden kädenojennus sadan vuoden yli noina vuosina kovia kokeneille suomalaisille, olivat he sitten punaisia tai valkoisia.”

Arlene Tucker ja Juha Hilpas menivät esi näytökseen.  Tämän on heidän keskustellu kokemuksesta. 14. huhtikuuta 2019. 

Arlene Tucker (AT): Moi Juha! Sain paljon energia esityksen jälkeen! Miltä sinusta tuntui kun esitys loppui?

Juha Hilpas (JH): Huomasin esityksen loputtua olevani positiivisesti yllättynyt kuinka virkistävä kokemus näytelmä oli. Traumaattisten kokemusten käsittely taiteen ja varsinkin teatterin kautta kaatuu niin helposti jonkinlaiseen moralismiin tai surkutteluun että huomasin lähteneeni vähän ennakkoluuloisestikin näytökseen. Se että esityksen jälkeen jaksoi vielä kävellä suomenlinnaa ja keskustella aiheesta kertoo jo paljon. 

AT: Kyllä, muistan. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat.  On ollut pitkä aika että olin teatterissa ja unohdin miten vahva tämä työkalu voi olla. Menin sinne ilma odotuksia, vain kysymyksiä ja jännittävä tunne. Ja koska esitys oli Suomenlinnassa se lisäsi tunnelmaa että olemme matkalla, prosessissa.  

Oliko yksi aihe, kohtaus tai tarina joka koski sinun omaa elämääsi erityisen läheltä?

JH: Koin enemmänkin että vaikka näytelmä on vankien ja entisten vankien tuottamaa, että tuo ulottuvuus kaikessa todellisuudessaan tuntui enemmänkin symboliselta. Tarkoitan tällä että esiintyvien henkilöiden traumaattiset kokemukset tulivat esiin inhimillisellä tavalla. Vaikka en täysin suoria yhteyksiä omaan elämääni voisikaan vetää, oli joihinkin lauseisiin ja esitettyihin tuntemuksiin yllättävänkin helppo samaistua. Huomattava seikka vankien tarinoissa oli esimerkiksi päihde ja mielenterveysongelmien läsnäolo, mikä tuntuu yhä olevan jonkinlainen julkinen salaisuus suomessa.

AT: Kaikkia on koskenut trauma riippumatta pienet tai isot.  Luulen, että voimme löytää tavan ymmärtää ja olla empaattisia jonkun kanssa, jos jaksamme tai meillä on siihen motivaatiota. 

JH: Trauman kautta? 

AT: Ei välttämättä trauman kautta. Kun neljä näyttelijä veisasivat yhdessä vahvaan mutta samalla hieman uupuneeseen sävyyn “Miksi en kunnioita auktoriteettia?” tämän kohtaus herättää paljon kysymyksiä ja tunteita itsessä.  Mistä tämä ominaisuus tuli? Miten on näkyvissä omassa elämässä tällä hetkellä? Miten se piilottaa sitten tule ulos? 

JH: Rehellisesti sanottuna, ensimmäinen ajatukseni tuon lauseen kuullessani oli että “Miksi pitäisi kunnioittaa?”. Seuraava olikin sitten “Mikä on auktoriteetti?”

AT: Niinpä! Hyvä kysymys. Minulle, auktoriteetti tarkoittaa joku ajattelee että heillä on power over me.  Voisi olla opettaja, presidentti, kiusaaja, esim. Tämä ei tarkoittaa että heti en kunnioittaa, vain selittää mitä on minun oma yksinkertainen hierarchy malli tai rakennus.

JH: Ymmärrän kyllä. Kyse onkin ehkä auktoriteetin nostattamasta ensi reaktiosta, huolimatta sen järkeistämisestä. Kysymys herääkin että millaisiksi olet kokenut elämääsi vaikuttaneet auktoriteetit? Ja miksi luulet että auktoriteetti on muodostunut traumaattiseksi elementiksi?

AT: En sanonut sitä itsestäni.  Ehkä nämä ovat parempi kysymykset näyttelijöille koska mikä he kertoivat tosi tarinoita.  Esityksen jälkeen kun puhuin Kari Vähä-Ahon kanssa, hän kertoi minulle että tarinat olivat todellisia. Ja sitten esitys tuli yhä merkityksellisemmäksi!  Kari sanoi, että he, näyttelijät, kirjoittivat kaikkien tarinat itse, jotka sitten laitettiin yhteen. Käsikirjoitus oli upea.  Ja dramaturgia myös. Tykkään paljon miten koko kirkkoa ja tila oli käytetty tosi hyvin. Mikään ei ollut pysähtynyttä. Se oli kuin virta, joka löysi tiensä merelle.  Puhutun sanan, kirjoitettujen sanojen, ja se miten musiikin välinen virtaus tapahtui oli toimiva.

JH: Kyllä. Nyt kun ajattelen, niin on melko hämmentävää kuinka helppo oli unohtaa esitettyjen tarinoiden ja tilanteiden olleen todellisia kokemuksia, jollain tapaa teatteria kuitenkin seuraa esityksenä, tai representaationa, ei todellisena. Tämä tietysti viestii myös jotain esityksen teknisestä laadusta.

AT: Niin ja tämä tarkoittaa että olet empaattinen ihminen. Merkki empatian työskentelystä.  Eikö niin?

JH: Ainakin sitä toivoisi aina näin. Tunnustan että puhuttaessa anteeksiannosta ja (jostain) oli ehkä välillä vähän palakin kurkussa. Kuka ei kaipaisi välillä vähän rauhaa luurangoiltaan? Ainakin näyttelijät tuntuivat saaneet osakseen hieman armollisuutta ja siitä osasi iloita heidän puolestaan. 

AT: Ehkä tämä on syy miksi esitys oli kirkossa! Anteeksi pyytäminen. En tiedä.  Minulla on aina asia että haluaisin pyytää anteeksi ja kiitää. Toinen kysymys teatteri ryhmälle.

JH: Mielestäni näytelmässä ei aneltu, tai pyritty anomaan armoa, tai edes korostettu katumusta, vaan haettiin tietynlaista rauhaa menneisyyden kanssa omien ja muiden tuottamien haamujen kanssa.

AT: Olen samaa mieltä.  Se oli heidän tarinansa ja on heidän aikasa kertoa kaikille ketkä haluavat kuunnella.  Oli heidän oma päätös olla todellinen, haavoittuva. Aikaa vahva. Kunnioitan tätä!

JH: Kyllä, minulle se tuntui enemmänkin siltä kun yleisölle olisi tarjottu jotain. Ja kuten myöhemmin metron portailla keskustelusta kävi ilmi, ei näytelmän tekijöillä ollut halua väkisin syöttää kenellekään ajatuksia.

AT: Ei lainkaan. Oli kiva että melkein koko-matka kotiin päin, törmäsimme eri näyttelijöiden kanssa ja saimme kiittää heitä kasvokkain ja puhua vähän heidän kanssa.  Tuntui hyvältä keskustella tästä heidän kanssa, vaikka vain kolme minuuttia. Kolme tärkeää minuuttia.

JH: Hyvin kuvastavaa on sekin että näytelmän jälkeen yleisö löytää itsensä samalta matkalta kotiin.

AT: Kokonaisuutena, tunnen että esitys ja koko porukka oli tosi koskettava.  Todellinen, reaaliaika, oikea elämä.

Juha, onko sinulla on jotain muuta mielessäsi?  Ymmärrän että tunteita on aina jatkuvassa, koko ajan muutoksessa.  Hyvä juttu, että meillä on tällä hetkellä.

JH: Kuten jo mainitsin, huomasin lähteneeni saarelta virkistyneenä, huolimatta näytelmän raskaista aiheista. Teatterissa on monella tapaa kyse yhteydestä toiseen ihmiseen ja hänen kokemukseensa elämisestä, kaikkine eroine ja samankaltaisuuksineen. 

+++

Vuosien 1919-2019 välillä on paljon eroja. Sovinnon tekemisen ja anteeksiannon prosessi on tuskin muuttunut. Esitys on tarinoita anteeksiannosta, pieniä kertomuksia siitä, miten sovinto tehtiin.

Ohjaus: Tuija Minkkinen
Musiikki & äänidramaturgia: Sanna Salmenkallio
Dramaturgi: Taija Rautio
Esiintyjät: Porttiteatterilaiset
Esitykset: 15.4, 16.4 ja 17.4 klo 18.00 Suomenlinnan Kirkko
Liput:15/10€ Lipunmyynti: Tiketti (www.tiketti.fi)
https://porttiteatteri.fi/

Kuvat: Arlene Tucker & Porttiteatteri
15.4.2019
https://prisonspace.org/Porttiteatteri-esittaa-Sovinto-1919-2019-esityksen

Porttiteatteri is a Helsinki-based, professional theatre that produces artistic and high-quality theatre productions. The theatre produces 1-2 premieres per year and an annual prison arts Porttiteatteri festival, and organizes workshops in prisons.

Porttiteatteri presents Sovinto 1919/2019 (translates to Reconciliation in English) during Quiet Week 15th to the 17th of April 2019 at Suomenlinna Church. Sovinto is based on the community theater’s method of working and reaches out to over a century of inmates from Suomenlinna prison to the people who suffered from the Finnish Civil War.

Sidenote: ‘Portti’ in Finnish means gateway, port, entry and ‘teatteri’ means theatre. You can interpret what Porttiteatteri means to you.

Arlene Tucker and Juha Hilpas went for the theatre preview.  This is their conversation about the experience. April 14, 2019.

Arlene Tucker (AT): Hi Juha! I got a lot of energy after the performance!  How did you feel when it was over?

Juha Hilpas (JH): I did make a note after the performance about how positively surprised and refreshed I felt about it. Dealing with traumatic experiences in art and especially through theater falls very easily to some manner of moralism or tear jerking that I confess having a few prejudices about such play on entry. The fact that after the performance one found energy to walk around Suomenlinna and talk about the play and subject matter says a lot though.

AT: Yes, I remember that. I understand well what you mean.  It has been a long time since I have been in the theatre and I forgot how strong of a medium it can be. I went there without any expectations, only with questions and and a feeling of excitement. I suppose that because the performance was on Suomenlinna it added the feeling that we were on a journey, in the process.  

Was there a particular subject, scene or story that especially touched your own life?

JH: I experienced that even though the play was produced by inmates, who are serving or have already served their time, that fact no matter how real, took more of a symbolic quality to it. By this I mean that the real traumatic experiences of the performers were presented in a very human and relatable way. Even if I can’t draw absolutely direct comparisons to my own life experience I still find some sentences and sentiments very relatable. I find it important that in the play considerable weight is put on the fact that behind many prison stories there tends to be a long history of substance abuse and mental health issues. Subjects whose management still tends to feel like the elephant in the room. ​
​
AT: Everybody has been through trauma.  I think that we can find our way to understand and to be empathetic about something or with someone, if we have the energy and if we have the motivation.

JH: Through trauma?

AT: Not necessarily through trauma. When the four actors chanted in a forceful yet slightly exhausted tone in unison, "Why do I not respect authority?" this scene brought up a lot of questions and feelings from inside.  Where does this characteristic or personality trait come from? Where do I see it in my life at the moment? When does it go into hiding and when is it revealed?

JH: To be honest, my first reaction to that chant was: “Why should authority be respected anyway?” The next one was “What IS an authority?”

AT: Yes! Good question. For me, authority refers to when someone thinks they have power over me. It could be a teacher, a president, a bully, for example. It doesn't mean that right away I don't respect, I am just explaining what is my own simple hierarchy model or structure.

JH: I understand. I feel it’s more about the initial reaction that the concept of authority is triggering (in me), that which arises without rationalisations or justifications. The question is, what kind of authority figures have affected your life? And why authority has formed into a traumatic element in your life?

AT: I didn't mean that directly about myself. Perhaps these are better questions for the actors because of what they told were true stories. After the performance, I talked with Kari Vähä-Aho and he told me that the stories were real. The presentation became even more relevant! Kari said that they, the actors, wrote all the stories themselves, which were then put together. The script was really great, as well as the dramaturgy. I liked how they used the whole space of the church. Nothing was still.  It was like a stream finding its way to the sea. The flow of the spoken word, written words, and music worked really well.

JH: Yeah. Now that I think about it, it’s somewhat confusing how easy it was to forget that the stories and situations presented were real experiences. In some ways one easily follows theater as a performance, or representation, not as reality. This of course already tells something about the technical quality of the play. 

AT: Maybe this is the reason why the performance was in the church! The begging of forgiveness. I don’t know. I always have something I would like to apologize for and somebody I would like to thank.  Another question to the theater group.

JH: I don’t feel like the play was about begging, or even asking for mercy, or grace. For me it wasn’t even about regret, but about seeking to come at peace with the ghosts that one has carried or that have been imposed on one by others.  

AT: I agree. It was their story and it's their time to tell everyone who wants to listen. It was their own decision to be real, vulnerable. Quite strong. I respect this!

JH: Yeah, it felt more like something was offered to the audience, as a food for thought. And like we found later at the stairs of a metro station, the producers of the play had no intentions to force feed the subject to anyone.

AT: Not at all. It was nice that almost the whole journey home, we bumped into different actors and we could thank them face to face and talk with them for a little while. It felt good to discuss this with them, even if just for three minutes. Three important minutes.

JH: It was somehow poetic that after the play the audience and the actors would find themselves on the same ferry home from the island. 

AT: As a whole, I feel that the performance and group were really touching.  Real, in real time, real life.

Juha, is there something else in your mind?  I understand that feeling are always in motion, all the time changing.  Good thing we have the moment.

JH: Like I already mentioned, I found myself leaving the island refreshed, despite the heavy subject matter of the play. In many ways, theater is about connecting to other people and their experience about life, with all their similarities and differences. 

​+++

There are many changes over the years 1919-2019. Yet, the process of reconciliation and forgiveness has hardly changed.  The performance is a story about forgiveness, short stories around that theme, and how reconciliation can be achieved. 

Director: Tuija Minkkinen
Music & sound dramaturgy: Sanna Salmenkallio
Dramaturgy: Taija Rautio
Performers: Porttiteatteri members
Performances: 15.4, 16.4 and 17.4 at 18:00 at Suomenlinna Church
Tickets:15/10€ can be bought from: Tiketti
https://porttiteatteri.fi/

15.4.2019
Images: Arlene Tucker
https://prisonspace.org/Sovinto-1919-2019-by-Porttiteatteri

Our first Interpreting Free Translations meeting was very personal and intimate. Beautiful March sunlight made Bokvillan's library even more welcoming.

We started by moving around the room and translating own and each others feelings into performance. Then we looked at the artworks on Free Translation online gallery, and each selected pieces for translation. We used collage, writing, embroidery, language, used copy books, photography. We shared stories about identity, speaking own languages, accents. We tried to imagine what it was like for our artists to work on the pieces they have sent.

At the end we shared our translations, and talked about the choices we'd made when working on them. Our interpretations are now being uploaded in the gallery under the source images.

Welcome to join us next time in Bokvillan on Tuesday, 2.4 from 15:30-18:30.
https://www.facebook.com/events/331066980873951/?ti=ia

Arlene & Anastasia

​*Текст на русском языке ниже*
>English version below<

Tulkitaan vapaita käännöksiä

Tervetuloa meidän taiteen tekemisen sarja. Katsomme ja keskustelemme taiteellisista töistä, jotka ovat saapuneet eri puolilta maailmaa vastauksena vapaiden käännösten (Free Translation) avoimeen kutsuun. Teoksia ovat luoneet ihmiset, joihin on vaikuttanut vankeus, ja ne ovat olleet esillä MAA-tilassa marraskuussa 2018. Kaksituntisen tapaamisen aikana tutustumme teoksiin ja kuulemme tarinoita niitä luoneilta ihmisiltä, joista monet ovat tälläkin hetkellä vankilassa. Tämän jälkeen teemme käännöksiä, vastauksia taideteoksille, ja lataamme ne verkkonäyttelyyn, jossa myös taiteilijat ja suurempi yleisö voivat osallistua dialogiin. 

Käännökset voivat olla visuaalisia, kirjallisia, kuunnelmia, valokuvia tai muita ilmaisumuotoja. Olet tervetullut tuomaan valitsemiasi materiaaleja – tai vain tuomaan itsesi.

Paikka: Bokvillan Kirjasto, Hämeentie 125, 00560, Helsinki
Milloin: 5. marraskuuta, 2. huhtikuuta, 7. toukokuuta
Aika: klo. 15.30-18.30
Kielet: Suomi, englanti, venäjä
Kenelle: kaikkien ikäisille

Lisätietoa tapahtumasta meihin voit ottaa yhteyttä Anastasia Artemeva ja Arlene Tucker sähköpostilla osoitteeseen info(at)prisonspace.org.

---

Interpreting Free Translations

Welcome to our art-making sessions. We will view and discuss artworks received from all over the world in response to the Free Translation open call. These artworks are created by people affected by incarceration, and exhibited in MAA-tila in November 2018. During the two hour session we will view the works and hear the stories of people who created them, many of whom are currently in prison. We will then create translations - responses to the artworks and upload them on the online exhibition, for the artists and for the general public to see and continue the dialogue. 

The translations can be visual, written, audible, photographic, or in any other form. You are welcome to bring materials of your choice - or simply bring yourself. 

Place: Bokvillan Library, Hämeentie 125, 00560, Helsinki
Date: March 5th, April 2nd, May 7th
Time: 15:30-18.30
Languages: English, Russian, Finnish
All ages are welcome

For more information please contact Anastasia Artemeva and Arlene Tucker at info(at)prisonspace.org

---

Интерепретируя Свободный перевод
Добро пожаловать на встречу по теме выставки Свободный перевод. Мы будем изучать произведения искусства, полученные из разных стран мира, и созданные людьми, на судьбу которых повлияло ограничение свободы. Эти работы были показаны на выставке в пространстве MAA-tila в Хельсинки в ноябре 2018 года.

В течение трехчасовой встречи мы рассмотрим рисунки, услышим стихи, и узнаем личные истории авторов работ, многие из которых в настоящее время находятся в тюрьме. Мы создадим свои собственные творческие работы, интерпретируя, “переводя” услышанное и увиденное, и загрузим из на сайт онлайн выставки, где их увидят авторы и публика.

Мы будем писать письма, рисовать, фотографировать, и использовать разные другие формы художественного самовыражения. Приносите любимые материалы, или просто приходите.

Место: Библиотека Kafilla Bokvillan, 00560, Hämeentie 125, Helsinki
Дата 7 мая 2019 года
Время 15.30-18.30

К участию приглашаются взрослые и дети любого возраста.
Bokvilla: http://arabianasukastalot.fi/
freetranslation.prisonspace.org/
prisonspace.org/

InDialogue 2019: 19th, 20th and 21st November, UK

InDialogue is back, and this time it is inviting artists and researchers to participate in the interrogation of dialogue across 3 cities in the Midlands, UK.  Over the course of 3 days, InDialogue-ers will activate the cities of Derby, Lincoln and Nottingham through papers, workshops, performances, happenings, artist-led labs, live music, eat together, dance, debate, create installations and interventions.

This 4th iteration of InDialogue brings together UK and International based artists and researchers to push the boundaries in thinking about the use of DIALOGUE and SITE within PRACTICE, across the disciplines of art and design.

We invite proposals that activate a variety of regional cultural venues Derby Theatre, Déda, S.H.E.D,  Mansions of the Future, Nottingham Contemporary. The call seeks to harness the potential afforded in the temporary occupation of, and movement between these sites in order to expand our examination of dialogic practices.

We also welcome proposals for the InDialogue bus that will transport participants between the 3 cities, and the mobile art space S.H.E.D., the Social Higher Education Depot commissioned by In Good Company & the University of Derby.

InDialogue 2019, sees us working with 11 cultural partners from across the East Midlands: Contemporary Visual Arts Network (CVAN), Dance 4, Déda, Derby City Council, Derby Theatre, In Good Company, Mansions of the Future, Nottingham Contemporary, S.H.E.D., University of Derby, University of Lincoln. Further details of venues can be found on the InDialogue website.

Over the coming months we announce the Artists undertaking the InDialogue International Artist Residency,  delivered in partnership with Dance4 and In Good Company details of registration and charges. The full programme for InDialogue 2019 will be announced early summer 2019. 

Proposals  
InDialogue encourages abstracts and proposals for papers, interventions, performances, roundtables, InDialogue bus journeys between venues, coffee breaks and communal meal times.

It is important to note that InDialogue is has limited resources, technical support and does not offer funding for artists or others to show or create new work. We are, however, able to provide support in kind and written letters of support for those wishing to apply for grants or needing evidence for visa applications etc.

InDialogue 2019 will also be the subject of a special issue for international publication and will feature contributions from selected artists, researchers – participants to the event.

DEADLINE:  6.00 pm (GMT) Monday 18th February

NOTIFICATION OF SELECTION:  11th March 2019

https://indialogue2014.wordpress.com/2019-2/

​To apply, click here.

I am very honored to be a contributing author to the book, Translating Across Sensory and Linguistic Borders: Intersemiotic Journeys Between Media.  It just came out, so feel free to buy the hardcover or get the ebook from Palgrave.

Editors, Madeleine Campbell and Ricard Vidal, will present the book at the Seminar “Translation, Transmission and Cultural Transfer” at Queen Mary University in London on Wednesday 27th February 6pm (ArtsOne 1.28, Mile End Campus). The seminar is free and open to everyone.

See here for more info: 
https://www.qmul.ac.uk/sllf/comparative-literature-and-culture/research/translation-transmission-and-cultural-transfer/#d.en.591380

On 10th May there will be a celebratory book launch in Lisbon at the conference “Cultural Literacy and Cosmopolitan Conviviality” at Universidad Católica.

More info about the conference here: https://cleurope.eu/events/cle2019/ 

(English version below)

Avataan yhdessä dialogi käyttäen ääntä, kuvaa, ja piirustuksia. Evelyne Leblanc-Roberge ja lintulintu kutsuvat luomaan SUORAN ja VÄLITTÖMÄN reaktion taideteoksiin, jotka ovat esillä Vapaa käännös -näyttelyssä. Sinun taiteellinen vastauksesi antaa mahdollisuuden inspiraatiolle virrata vapaasti.

Milloin: Sunnuntai, 18.11.2018, klo. 13:00-16:00
Kenelle: kaikkien ikäisille
Missä: MAA-tila, Pääskylänrinne 10, 00500 Helsinki
Kielet: Suomi, englanti, ranska
Lisätietoa: arlene@prisonspace.org

( ( ( Tartunta < > < > ääniaallot käännöksenä ) ) )
Resonanssi, väreily, kommunikaatio ilman sanoja. Dialogi meidän kesken, keskellämme, itsessämme, Vedä syvään henkeä. Jaetaan vaihtoehtoinen kieli, välitetään väreily kommunikaatioksi, rakentaen siltoja, yhteyksiä, resonanssi on kaikkialla ja kaiken aikaa. Ääni liikuttaa sinut lähemmäksi ydintä, jättäen taakseen materian rajoitteet. Muokkaamme tilaa läpi seinien, otamme kimmokkeen edestakaisin. Kuule mitä kuultavissa on, käännä oma äänesi kohti tilaa.

) ) ) kuva <—> teksti ( ( (
Teleskooppinen katselu, laajakulmaiset rakenteet. Tässä hetkellisessä kollaasi/installaatio työpajassa luot vastauksen tarkasti rajattuun tilaan tai tilojen väliseen suhteeseen. Esim. tietty kulma galleriassa, tietty laatta lattiassa, oven kahva , kahden seinän välinen etäisyys. Tämä kollektiivinen kuvan tekemiseen ja tekstiin pohjautuva kokeilu tutkii tekstin käännöksiä kuvaksi ja toisin päin näyttelyssä esillä olevien töiden kontekstissa sekä synnyttää dialogeja materiaalien rajallisuudesta, että kysymyksiä saatavilla olemisesta.

Taiteilijoista:
Vapaita käännöksiä on näyttely, joka käyttää tulkinnan prosessia ollessamme vuorovaikutuksessa ja luodessamme uusia teoksia MAA-tilassa. Tilassa esillä olevat kerätyt teokset ovat vankien, ex-vankien ja henkilöiden, joiden elämään vangitsemisella on ollut vaikutus. Nähtävillä olevat teosten ehdotus on yleisölle käydä kiihkeää keskustelua, inspiroitua ja luoda luovasti aktivoitunut tila. Poikkitaiteellinen näyttely esittelee kansainvälisen kattauksen töitä MAA-tilassa marraskuun 15-29. sekä netissä.
​
lintulintu on kokeellinen. Identifioidumme heteroseksuaaliseksi ja etuoikeutetuksi ääni-duoksi, kaksi lintua-yksi kivi. Meillä on hintavat elektroniset välineet ja maalliset vartalomme, jotka yritämme saattaa harmoniaan. Huolimatta itseaiheutetun kärsimyksen tuottamasta valttikortista löydämme tiemme hyvän olon tunteeseen. Kaaos vaihtuu niin kutsuttuun ääni-taiteeseen ja kriittinen näkökulma on vain jalostunutta keskustelua. Äänitaidetta, performanssia ja kokeellista musiikkia avant-garden vivahteilla, dystooppinen leikki ja kolmen kuukauden pimeys tuotuna valoon.
​
Evelyne Leblanc-Roberge syntyi pienessä ranskankielisessä rannikkokylässä Quebecissä, Kanadassa. Keskeistä Evelynin työskentelyssä ja projekteissa on kiinnostus aktivoida tiloja, joita usein ylenkatsotaan tai jotka ovat näkymättömissä, tutkien siirtymien ja muistin teemoja sekä teemoihin sulautuneita monimutkaisia tasoja ja mekanismeja. Evelyne on suorittanut taiteen kandidaattia vastaavan tutkintonsa (bachelor of fine arts) valokuvauksesta, Concordian yliopistossa (Montreal, Kanada) ja taiteen maisterin tutkintonsa elektronisesta taiteesta Alfredin yliopistossa Taiteen ja suunnittelun laitokselta (School of art and design-Alfred, New york). Tällä hetkellä hän toimii apulaisprofessorina Rochesterin yliopiston Taiteen ja linssiin painottavan median laitoksella (Art and lens based media-Rochester, New York). Evelyn kiittää Rochesterin yliopistoa ja Kanadan valtuuston taiteiden jaostoa (Canada council of the arts) avokätisestä tuesta viimeisimmässä tutkimustyössä.

///

Let’s open dialogue through sound, image, and drawing. Evelyne Leblanc-Roberge and lintulintu invite you to create DIRECT and IMMEDIATE responses to the artworks on display at Free Translation exhibition. Your artistic response makes space for inspiration to flow.

When: Sunday, November 18, 2018 from 13:00-16:00
For whom: all ages
Where: MAA-tila, Pääskylänrinne 10, 00500 Helsinki
Languages: Finnish, English, French
For more information: arlene@prisonspace.org

( ( ( Transmitting < > < > translating soundwaves ) ) )
Resonance, communication without words. Dialogue between us, around us, within us, take a deep breath. Sharing alternative language, translating resonance into communication, building bridges, connections, resonance is all around and all the time. Sound moves you closer to the core, leaving out material restrictions. We’ll shape the space beyond the walls, bounce back and forth. Hear what can be heard, turn voice into sound.
​
) ) ) Image <—> text ( ( (
Telescopic viewing, wide-angle configurations.  In this ephemeral collage/installation workshop, you will make a response to a very specific space or trajectory, for example, one corner of the gallery, one tile of the floor, a door knob, the distance between two walls. This collective image-making and writing experiment will explore translation(s) of text into image and vice versa in response to the work presented in the exhibition and ignite dialogues about material limitation and question(s) of access.

About us:
Free Translation is an exhibition that makes use of the translation process as we interact and create new artworks at MAA-tila. The collected artworks are created by incarcerated people, ex-convicts, and anyone affected by imprisonment. The works on view will encourage the audience to prompt dialogue, inspire thoughts, and creatively activate the space. The multi-disciplinary exhibition showcases international works at MAA-tila from November 15-29 and online.

Evelyne Leblanc-Roberge was born in a small francophone coastal village in Québec, Canada. Central to Evelyne’s practice and projects is an interest to activate spaces that are often invisible or overlooked, and to explore themes of displacement and memory and the complex layers and mechanisms embedded within. She received her BFA in photography from Concordia University (Montreal, Canada) and her MFA in electronic integrated arts from the School of Art and Design at Alfred University (Alfred, New York). She is currently an Associate Professor of Art and Lens Based Media at the University of Rochester (Rochester, New York). Evelyne would like to thank the University of Rochester and the Canada Council for the Arts for their generous support on her recent research projects.
​
lintulintu is experimental. We identify as heterosexual and privileged sound duo consisting two birds one stone. We have expensive electronic equipment and our earthly bodies, which we try to harmonize. Despite the advantage of self caused suffering lintulintu finds a way to feeling good. Chaos switches into so called sound art and critical point of view is just advanced conversation. Sound art, performance and experimental music taking flavors of avant-garde, playing around dystopia and bringing three months of darkness into light. We’ve gone to few schools and worked with institutions.